Hmm, nyt on jotenkin tyhjän raukea olo. Alku päivinä oli kauhea stressi ja se satutti, en oikein osannut olla mitenkään päin ja kaikki mitä minulle sanottiin loukkasi jollain tavoin. Nyt on kuitenkin hiukan paremmin, ja voin jo hengähtää.

En oikeastaan osaa vielä edes kirjoittaa. En varsinkaan täällä, kodissani. On liian tyhjää joka tasolla: ei ole mitään mistä ottaa kiinni tai mihin takertua: on vaan uutta ja rakennettavaa. Täällä on rutkasti asioita joihin ryhtyä, kaikenlaista mitä tehdä ja mihin varmasti energianikin riittäisi. Mutta en kaipaa sitä juuri nyt: en vielä. Nyt tarvitsisin turvaa ja jännitystä jollakin muulla tavalla. Haluaisin taas hetkeksi entiseen elämääni, ikäänkuin hakemaan inspiraatiota itseeni.

En valita: rakastan tunnetta, joka kertoo minulle, että nyt minulla on koti ihmisen kanssa jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Minusta on tukahduttavan kaunista ajatella, että saamme nyt luoda oman tulevaisuutemme ja elämämme ilman muiden ohjausta tai taivuttelua. Kuitenkin haluaisin nyt hetkeksi irti tästä, että saisin uutta voimaa rakentaa sen tulevaisuuden jonka haluan.

Eniten ehkä kaipaan sitä menoa ja spontaania liikehdintää jonka stressi ja kiire on syönyt mennessään. Kaipaan niitä hetkiä, kun vain sain mennä ja tulla koska halusin. Onneksi sentään kaikki merkit tähän mennessä ovat osoittaneet, että se on taas tulossa: voin rauhassa etsiä töitä ilman paniikkia rahapulasta, ja ensikuussa saan taas viettää aikaa elämäni toisen puolen kanssa: Amoral lähtee Suomen kiertueelle. Saan samalla myös takaisin ystäväni, jota olen kaivannut tässä jo ihan liian kauan.

Tänään havahduin jälleen siihen, kuinka tyytymätön olenkaan itseeni. Kyllä ajatus siitä on kytenyt tajunnassani koko ajan, esimerkiksi viikonloppuna junassa kyynelehdin itsetunnon puutteessa. Totesin myös, että jos olisin pienikokoisempi, en välttämättä hoikempi, vaan sirompi, niin kaikki voisi olla hyvin. Olisin täysin tyytyväinen itseeni jos olisin lyhyt ja pyöreä, mutta kun olen pitkä ja ruumiikas, ei tästä tule mitään.

Pelkään lihoamista vaan niin paljon! Pelkään senttejä ja kaloreita, inhoan ajatusta siitä, että jokin kulkee lävitseni ja imeytyy minuun. Silti välillä rakastan syömistä ja ahmin kaiken mitä saan käsiini. Ja silloisen lopputuloksen voi arvata. En vaan jaksaisi enää mitään syömishäiriökierteitä, kun olen lähes kokonaan esimerkiksi bulimiasta päässyt eroon. Tietenkään en edes itse luule olevani täysin terve (jos koskaan edes tulen olemaan), mutta parempaan päin olen mennyt. Silti toivoisin lähes jokahetki olevani jälleen yhtä päättäväinen ja toivoisin jälleen olevani ruumiini herra.

Seuraavaa pätkää rakastan:

"Niin mahtava on Herrani ja luojani, ja niin otollinen minä olen Herralleni, jonka vahvassa syleilyssä naisenlihani kukoistaa, jos vain tottelen ja kunnioitan Herraani hyvin. Silloin Herrani antaa minulle sen, mitä haluan, täydellisen naisenruumiin, täydellisen minulle, täydellisen Herralleni, täydellisen maailmalle. Ja täydellinen naisenruumis tekee minusta täydellisen naisen. Hyvän naisen. Haluttavan naisen. Älykkään ja kadehdittavan naisen. Sen jota katsotaan. Sen jota ihaillaan. Beauty hurts, baby"

Samalla suosittelen luettavaksi Sofi Oksasen Stalinin Lehmät-romaania, joka kertoo virolaissuomalaisesta naisesta, joka elää bulimian kanssa. Kirjan päähenkilöön on helppo samaistua, mutta itse ainakin saan siitä enemmän inspiraatiota pidättäytyä syömisestä kuin parantua.

Omaan kotiin muuttamisessa minua pelottaa myös juuri syömishäiriön uusi kukkaan puhkeaminen: nyt kukaan ei ole enää vahtimassa mitä laitan suuhuni ja mitä en, ja ennen kaikkea, mikä siellä pysyy. Toivon kovasti, että saisin rakennettua itselleni tyydyttävän minäkuvan, ja että pääsisin takaisin ammattilaisten hoitoon, ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja kuulostaako kovinkin sairaalta jos sanon, että mielestäni on hyvinkin kaunis asetelma, kun nainen istuu riutuneena ja lopen uupuneena vessanpöntön yllä? Sensuellia, kuvauksellista.

Anteeksi, oli pakko avautua edes jonkin verran.

Viikko toisensa jälkeen aika tuntuu kuluvan nopeammin ja nopeammin. Vielä hetki sitten kamppailin jaksamisestani ylioppilaskirjoitusten kanssa ja kuumeisesti rukoilin asuntoa: nyt enää kaksi kokonaista päivää ja muutto edessä. Mihin kaikki aika katoaa?

Tänään makoilin poikaystävni kanssa sängylläni, ja aika ikään kuin vilisi silmissä. Ajan kulkua ei edes huomaa, mutta silti se kiitää nopeammin kuin sen sallisi. Ei taida olla keinoa kahlita sitä edes hetkeksi kiinni ja koittaa rauhoitella sitä: aika on vapaa sielu joka kiirehtii aina kohden uusia seikkailuja.

Joka tapauksessa: muutto kolkuttaa ovella. Olen kaikki paperiasiat saanut hoidettua kuntoon, mutta silti jotenkin tuntuu kuin jotain tärkeää olisi unohtunut. Kotivakuutus, sähköt, vuokrasopimus, osoitteenmuutos... asumistukihakemukset, kaikki on kunnossa sossun-papereita lukuunottamatta. Kai kaikki tämä jännittää mua niin paljon, että tuntuu hassulta. Ei, enemmänkin kuin hassulta.

Yksi asia mistä olen jo pidemmän aikaa ollut harmissani: ystävyyden lakastuminen. Viime vuonna ei ollut viikkoa jolloin emme olisi olleet yhdessä, olimme koko ajan kahdestaan liikkeellä eikä mieleen edes luikahtanut lähteä mihinkään ilman toista. Mutta nyt, kun kevät sateet piiskaavat maahan välillä lumena ja toisena hetkenä vetenä, olemme me erkaantuneet. Nyt ei olla nähty kuukauteen tai kahteen, ja sinä aikana tuskin puhuttu toisillemme. Tiedän, että sinusta tuntuu kuin olisin hylännyt sinut, mutta kuule, minä tunnen samoin sinua kohtaan.

Olen vain koko ajan yrittänyt hokea itselleni, että kaikki tulee olemaan taas hyvin, kun saan yo-kokeet ja muuton pois alta: ja kun sinä palaat Hyeena-kiertueeltasi. Ehkä sitten voisimme taas olla kuin liimatut toisiimme? Voin sitäpaitsi jälleen syödä suklaata laillisesti!

Mutta sitten taas muutto:

odotan sitä niin innolla! Haluaisin jo jakaa koko maailmalle kotimme, minun ja Teemun yhteisen kodin! Innolla odotan sitä hetkeä, kun pääsen sisustamaan ja asettelemaan vanhoja tavaroita paikoilleen ja ostamaan uusia. Suomi sai jälleen uuden Ikea-perheen: mutta kun siellä on halpaa ja kivaa tavaraa!

Lisäksi odotan tosi paljon rottia. Heti kun ollaan saatu tavarat suhtkoht paikoilleen, metsästän jostain sopivan häkin ja sitten alkaakin rottapoikien metsästys. Viimeksi meillä oli rottia vuosia sitten, ne on oikein mainioita eläimiä. Fiksuja ja kauniita. Kaksi on jo nimetty: Mr. Rotta, ja Kaarle Toinen, kolmannelt animi vielä uupuu. Eiköhän se tässä vielä juolahda mieleen: viimeistään kun saan lapset käsiini!